Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 30. heinäkuu 2019

Äiti

Äiti

Äiti, sinä tulit elämääni hiukan vajaa yhdeksän vuotta sitten. Kun näin sinut ensimmäisen kerran, minä murisin sinulle, enhän voinut tietää, mitä sinä haluat minusta ja miksi sinä tulet kotini pihalle katsomaan minua? Kohta minä kuitenkin huomasin, että ei sinua tarvitse pelätä. Minut nostettiin syliisi ja sinä juttelit minulle ja toistelit nimeäni, joka on Nappi. Minä lähdin kanssasi kävelemäänkin narun päässä. Kenenkään toisen kanssa en ollut siihen suostunut. Äiti. Minä halusin sinä hetkenä, kun istuin sylissäsi, että sinä et koskaan päästäisi minua silmistäni. Minä tarvitsin ihmisäidin, äidin joka pitää minusta huolta ja auttaa kaikissa vaivoissani.

Niin sinä toit minut kotiini. Koti oli ja on edelleenkin iso hirsitalo, jossa on kolme kerrosta, mutta minä haluan asua vain yhdessä.

Minä olen valloittanut olohuoneesi suuren sohvan. Äiti,  annat minulle koiranmakkaraa ja minä kiikutan sen sohvaan ja murustan pieniksi palasiksi. Joskus tungen palaset syvälle sohvan uumeniin ja minusta ne tuoksuvat taivaallisilta. Olen kätkenyt sohvaan myös karjalanpiirakkaa. Äiti ja Olli, ette ole vihaisia minulle siitä. Äiti, sinä naurat kaksin kerroin ja Ollikin sanoo, että totta kai ne ruuat pitää kätkeä jonnekin. Arvata saattaa, että se sohva on minun. Onhan se ihan kuolainen ja karvainenkin. Ja rikki, kun minä olen sitä kuopsutellut kätkiessäni makkaranpalat ja muut.

Äiti, minä vaistoan, että sinulla on joskus paha olla ja ihmiset kutsuvat sitä vakavaksi sairaudeksi. Silti minä en pelkää sinua silloinkaan. Sinä annat minulle ruokaa ja rapsuttelet minua ja sellaisina päivinä huilaamme hiukan enemmän. Äiti, annat minulle luita, jotta minulla olisi tekemistä. Minä sain myös hiljattain Sian, josta muodostui minulle erittäin tärkeä lelu. Nyt minulla on Pöllö, Pallo, Sika, Luu ja Lammas –lelut. Ne ovat minun omassa tilassani ja järjestelen niitä ja pidän niistä hyvää huolta. Mutta sinun sairautesi äiti, se ei haittaa minua yhtään, sillä minua sinä olet aina jaksanut hoitaa, vaikka sinua kuinka väsyttäisi.

Äiti, sinä et ole koskaan huutanut minulle tai ollut minulle vihainen. Et silloinkaan, vaikka olen oksentanut vasta pestylle matolle kauhean keon koiranruokaa tai silloin, kun luistelen pepullani kyläpaikan kalliilla matolla tai edes silloin, kun puraisin poliisia jalasta ja sain aikaan vertavuotavan haavan. Joskus perästäni on roikkunut kakkakikkarekin hiuksessa kiinni. Ei sinua äiti inhottanut sekään. Joskus on sisälle päässyt pisu ja vaikka sinä äiti peset lattioita, niin minä sotken ne aina uudelleen ja uudelleen. Kun juon vettä, lentää suustani pisaroita ja ne kovettuvat lattiaan valkoisiksi kalkkipisaroiksi. Kuraiset tassuni sekoittuvat kalkkikovettumien sekaan ja minusta lähtevät, suuret karvapallot murisevat siinä seurana. Äiti, sinä olet vain onnellinen siitä, että minä olen olemassa ja että jätän jälkiä kotiisi.

Minä olen sellainen koira, että valvon yöt ja nukun päivisin paljon. Kun sinä ja Olli menette nukkumaan, minä aloitan rallin. Vahtihaukahtelen, murisen ja leikin leluillani. Kun teistä jompikumpi menee vessaan, minä haluan siksi aikaa terassille istumaan. Herätän sinut aamuyöllä, joskus jopa tunnin välein, että pääsen terassille istumaan. Äiti, sinä vain sanot minulle, kuinka ihana olen ja onko minulla nälkä? Keskellä yötä. Usein annat minun lempiruokaani, koiranmakkaraa aamuöisin. Äiti, et ole koskaan sanonut, että et jaksaisi minun yöravejani. Sinä jaksat aina ja olet ystäväni.

Aina, kun sinulla äiti, on nälkä ja menet jääkaapille, niin minä tulen ja vaadin saada koiranmakkaraa. Vaikka äiti sinulla olisi kuinka kova nälkä, niin sinä annat ensin minulle ruokaa. Minun tarpeeni menevät aina omiesi edelle.

Sinulla äiti, ei ole ihmislapsia, mutta minä olen sinun karvavauvasi. Niin sinä olet sanonut minulle. Kerran tulee aika, kun minä lähden tästä maailmasta, mutta äiti, sinä et halua ajatella sitä vielä. On vain tämä hetki ja tämä todellisuus, meidän yhteiset, rakkaudentäyteiset päivämme. Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Äiti. Minulle sinä saat tuhlattua kaiken sen hellyyden, mitä sinulla on, kun sinulla ei ole ihmislasta. Et ole koskaan lakannut minulle puhumasta, vaikka sinulle itsellesi tehtiinkin niin, kun asuit vielä lapsuuskotonasi.

Sinä olet minun ja minä olen sinun. Nyt ja aina.

Nappi, 10-v.

maanantai, 15. heinäkuu 2019

Psykoosista asiaa

Nyt alkaa olemaan jälleen heinäkuun täysikuu... 9 vuotta sitten olin lopettanut psykoosinestolääkityksen kesäkuun 15. päivä 2010. Pikkuhiljaa tilani paheni ja aloin ymmärtämään asioita aivan uudella tavalla, omasta mielestäni olin kokenut melkein, kuin jonkin suuren oivaltamisen, että "näinhän sen kuuluukin olla." Aloin uskomaan, että Ollikin on sellaisessa suuremmassa juonessa mukana minua vastaan ja että hän on se kaikista suurin psykopaatti minun elämässäni, kun hänellä ei ole silmälaseja. Jos oli silmälasit jollain, niin se ei ollut mielestäni niin paha vielä, mutta itsekin koin olevani matkalla, että minusta tulee psykopaatti ja voin vielä jonain päivänä luopua silmälaseistani. Uskoin, että ihmisen ei tarvitse käyttää shampoota, että se on vain hämäystä ja pesin sitten itseäni pelkällä vedellä ja koin, että hiukset tulivat hämmästyttävän puhtaiksi. Ihmettelin kyllä, että ne näyttivät likaisilta, jollain tasolla näin sen. Uskoin myös, että pissahätä loppuu pikkuhiljaa. Kun pidättelin liikaa, meni pissit sitten kerran housuihinkin ja ajattelin vaihtaessani puhtaisiin housuihin, että miten pitkälle olenkaan vajonnut, kun näin käy? Minulle tuli selkeämpiä hetkiä, jolloin tajusin, että olen psykoosissa. Lähdin mielenkiinnosta kävelyretkille, kun halusin tietää, että havaitsenko siellä jotain erityistä? Autot hiekkatiellämme olivat merkki jostakin suuremmasta ja kun sorsaperhe tuli vastaani ja alkoi pyöriä ympärilläni, koin, että olen saanut yhteyden luontoon. Seuraavana kesänä, kun olin terve, ja yritin lähestyä sorsia, niin ne lähtivät pakoon jo sadan metrin päästä. Siksi mieleeni on pinttynyt, että olin kuin taianomaisessa tilassa. Ihan kaikki valokuvani onnistuivat, kun aamyöllä kävin kuvailemassa luontoa. Valvoin valehtelematta ainakin viikon putkeen, en nukkunut edes päivällä, koska en pystynyt nukkumaan. Luulin, että ihmiset kommunikoivat ajatuksilla ja että minä opin sen saman. Luulin myös, että Olli hämää minua puhumalla kännykkään, että todellisuudessa hän juttelee veljelleen ja muille ajatuksilla. Uskoin oppivani saman ja olevani siihen matkalla. Juttelinkin ajatuksella monien ystävieni kanssa ja sain vastauksiakin. Toki ne olivat omia ajatuksiani, en vain siinä tilassa tajunnut sitä. Sitten keksein, että kun näyttelen normaalia, niin en joudu sairaalaan. Otin mallia Ollista ja muista ihmisistä ympärilläni. Puhuin vain ruuanlaitosta ja muista arjen asioista ja soitin sekopäisenä psykiatrian polille ja peruin lääkäriaikani. Olin niin vakuuttava, että akuuttihoitaja uskoi valheeni, että olen kunnossa. Näitä ja kaikkea muita koin, ne klassiset kameratkin katossa tulivat tutuiksi. Lääkehoito alkoi purra ja kuukauden kuluttua aloin toipumaan pikkuhiljaa. Tänäpäivänä olen mennyt vain parempaan suuntaan. Ruokahaluttomuuskausia ei enää tule ollenkaan. Ja kun olen saanut elämästäni mukavan ilman stressiä, niin en reagoi enää siihenkään. Tällä hetkellä on tosin sitä, että heräilen aamuyöllä ja näen painajaisia, ilman lääkitystä voisi siis ollakin psykoosikausi meneillään. Olen ihan tavallinen tyyppi, eikä minua tarvitse pelätä. Jos olen ilkeä psykoosissa, pyydän jälkeenpäin anteeksi. Sille ei nimittäin itse voi mitään, mitä puhuu psykoosissa ja mitä luulee. Psykoottiselle tunne toisen psykopaattiudesta voi olla täyttä totta, vaikka tämä toinen olisi maailman kiltein ihminen, kuten Ollikin on. Tästähän saisi vaikka kuinka paljon kerrottua, mutta naputtelin nyt tämän verran. Kyselemään saa tulla. Uskon, että pahoja psykooseja ei tule minulle enää. Nyt on mennyt niin hyvin jo pitkän aikaa. Ihmisillä on aika paljon ennakkoluuloja ja ihmeellisiä käsityksiä. Eräskin oli sitä mieltä, että kun haukuin psykoosissa ystäväni, niin minulla on oikeastikin jotain sitä ihmistä vastaan. Mutta näin ei ole. Haukut tulivat harhaluuloistani ja peloistani, jotka olivat minulle täyttä totta. Sitten, kun psykoosi väistyi, niin tajusin sen tunteen olleen vain harhaa ja psyysin anteeksi. Mutta näillä mennään, kohti heinäkuun maagista täysikuun taikayötä, jolloin jokainen valokuva onnistuu, olenhan suuri luontokuvaaja ja maailmankuulu levylaulaja... :D :D

lauantai, 13. heinäkuu 2019

Raikasta kesää 2019!

Facebookissa tuttu meteorologi kyseli, että kumpi on parempi, viime kesän paistohelteet vai tämän kesän raikkaus? Vastasin, että kesän 2019 raikkaus, kiitos! Ja jos ihan rehellinen olen, niin saisi olla enemmän myös pilvessä, en oikeastaan tykkää, että paistaa. On se joskus kivaa, mutta ei joka päivä. Tämäkin on asia, josta ei paljon puhuta, moni on sitä mieltä, että kesä ei ole paras vuodenaika, mutta sitä ei uskalleta ääneen sanoa, kun pelätään toisten reaktioita. Tiedän ihmisiä, joilla on kaamosmasennus. Minä taas saan liiasta kirkkaudesta pääni kipeäksi ja migreenin, enkä siedä kuumaa ja olen parhaimmillani kaamosaikana. Pimeä rauhoittaa, kuten olen ennenkin sanonut.

No, se siitä. Kuulumisia voisin seuraavaksi kertoa. Viime viikonloppu oli erittäin rankka, minulla oli menkat pahimmillaan, varvas kipeä ja sitten, meidän ihana, RAKAS, Julle -kana kuoli. Pari päivää meni itkeskellessä, sitten se vähän helpotti ja nyt on vain ikävä, en uskalla ajatella koko asiaa, sillä en halua itkeä, kun siitäkin tulee pää helposti kipeäksi. Julle oli jo vanha, neljä ja puoli vuotias kana. Se on korkea ikä tuollaiselle munintaan jalostetulle kanalle. Julle oli ensin vähän kipeä ja kuoli sitten, ei joutunut kuitenkaan kärsimään, kun lähti periaatteessa "saappaat jalassa."

Jotkut oikein mielenkiinnolla "kyttää", että menenkö sekaisin jostakin? Facebookissa sen huomaa, kommenteista. Sitten on näitä, jotka kannustavat ja tsemppaavat yli murheiden ja uskovat minun kykyyni käsitellä ongelmat ilman sekoamista, psykoosia siis. Olen huomannut, että olen selvinnyt monista vaikeistakin asioista ilman psykoosia, joten uskallan ajatella, että ei sitä enää minulle tule, jos nyt vain lääkehuolto toimii. Tiedän erään, joka sai psykoosin, kun lääkkeet eivät enää tehonneet, kuin kaksi tuntia niiden otosta. Sai sitten uudemman lääkkeen ja parani jälleen. Minulla on toistaiseksi ainakin hyvin pelannut tuo "Rispe." Olo on tasapainoinen, mieli rauhallinen ja eikä oikein ahdistakaan.

Tämä blogin pito tuntuu välillä oikein säälittävän rasittavalta, tuntuu, että en jaksa enää... Mutta en luovuta, koska tiedän, että tämä kuntouttaa minua. Tavalla taikka toisella. Voi mennä pitkiäkin aikoja, että en kirjoittele, mutta ainakin kerran kuussa yritän kirjoitella.

Ja seuraavaksi on tulossa Youtubeen keittiönesittelyvideo, sekä jääkaapin sisällön esittely, mutta VAIN TILAAJILLE! Kiitoksena siitä, että olette tilanneet minut. :)

Nähdään taas ja koetan kirjoitella ehkä useammin.

Sini

keskiviikko, 19. kesäkuu 2019

Pieni palanen Lapinmatkasta, kun tulimme kotiin.

Tiesin eilen kotiin tullessa, että olen yliväsynyt, eikä uni tule silloin. Menin sitten jo 17.30 pimeään ja viileään huoneeseen rauhoittumaan, sieltä heräsin äsken. Eikä ole pää edes kipeä! Enkä tarvinnut unilääkettä. Kaikinpuolin oli kyllä mukava reissu ja odotan jo syksyn reissua. Me ajoimme tällä reissulla paluumatkalla siis ensin Inarista Kemijärvelle, jossa Olli saunoi kaksi tuntia, kun ei tiennyt, mitä on edessä. Menimme maanantai-iltana ajoissa nukkumaan. Heräsin kuitenkin tunnin päästä siihen, että koko mökki oli täynnä hyttysiä ja oli ihan hirveän kuuma tullut. Emme ymmärrä, mitä oli tapahtunut? Siellä ei kertakaikkiaan voinut olla, joten maanantai-tiistai yöllä lähdimme klo 23.30 ajelemaan kohti Iitä. Sinne saavuimme puoli neljältä ja yritimme nukkua. Siellä oli kyllä viileää, eikä hyttyset kiusanneet. Aamu seitsemältä kuitenkin heräsimme ja lähdimme kohti kotia. Matka oli yhtä takkuamista, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta KOKO MATKAN ja ilmastointi hajosi autosta, joten huoli Napistakin oli valtava. Kastelimme Nappia ja heitinpä itsenikin päälle vettä. Hyvin se kuitenkin sujui. Mutta että huhhuh! Tämmöistä ei ole reissuilla ollutkaan ikinä. Periaatteessa siis ajoimme toissailtaisesta Inarista kotiin asti paljoa nukkumatta. Paljon naurua, Olli puki reissumme niin hienosti sanoiksi, että melkeinpä pääsi pissi housuun, kun nauroin niin paljon. :D Kotiinpaluu on reissuilla parasta aina! Tänään haemme Julian ja Hillan tänne meille, ulkoaitaukseen, sillä Lea on nyt Lapissa ja kanoja on hoitanut Ollin veli puolisoineen. Nyt päästämme heidät lomalle ja kastelemme Lean taimet, hoidamme kissat ja kanat. Ja postit, yms... Ihanaa juhannuksen aikaa kaikille! Perjantaina alkaa vihdoin viimein pimenemään... Minä niin tykkään.

maanantai, 3. kesäkuu 2019

Uusi aika

Meinasin pyörtää päätökseni ja kirjoitin pitkän kirjeen eräälle henkilölle ja meinasin julkaista sen täällä. Yön yli mietittyäni tulinkin toisiin ajatuksiin. En minä pysty. Taaskaan. Ajattelin nyt kuitenkin tehdä kevyen kirjoituksen, kun en ole aikoihin tänne mitään raapustellut.

Elämääni kuuluu eräs ihminen, jonka seurasta haluaisin nauttia enemmänkin. Nimittäin ihana appiukkoni. Eilen, kun olin käymässä hänen luonaan, niin juttelimme pitkät pätkät yhteisestä harrastuksestamme, Youtubettamisesta ja sen lisäksi vielä sain arvokkaita vinkkejä valokuvaukseen. Oli aivan ihana juttutuokio, enkä minä ymmärrä miestäni yhtään, miten hän ei jaksa kuunnella isäänsä, kun minä kuuntelisin vaikka vuoden. Ja enemmänkin. Viisaita, arvokkaita neuvoja.

Minä kyllä tunsin taas "höyhenissäni", miltä tuntuu, kun on sosiaalisten tilanteiden hahmottamisvaikeus. Jos ympärillä on enemmänkin porukkaa tai olen kolmen henkilön ryhmässä, niin ulkopuolisuuden tunne on taattu. Minusta alkaa tuntumaan siltä, että olen kolmas pyörä, eikä minulle enää jutella. Näin on ollut koko elämäni. Sitten lähden omille teilleni, omiin oloihini tai jonkun sellaisen luo, joka varmasti puhuu minulle ja rakastaa minua. Ja se henkilö on aina mieheni. Hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka rakkauteen luotan. Tänään juttelin juuri mieheni kanssa tästä ja hän sanoi, erään tilanteen nähtyään, jossa olin, että kyllä se tunne vain on omassa päässäni. Ja niin se onkin, kyllä minä sen tiedän, mutta kun sille EI VOI itse mitään! Tätä tapahtuu Facebookissakin. Jos minusta tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta, saatan poistaa jopa toisten keskusteluja omalta seinältäni, mitään selittämättä. Ehkä minua pidetäänkin outona... Olisin päässyt jo monesti psykiatrian polin kuntouttaviin ryhmiin, mutta ei se mitään auttaisi. En ole koskaan sopeutunut yhteenkään ryhmään, olen mieluummin oma itseni, outo susi, joka vaellan yksinäni erämaassa ja vähän muuallakin.

Niin.. ja tämänhän piti olla kevyt kirjoitus, vaikka nyt kirjoitinkin pitkästä aikaa itsestäni ja ominaisuudestani, joka on minussa, kuin täi tervassa. Jos nyt jotain mukavampaa kirjoittaisin, niin on tulossa tappohelteet ja ukkosia. Jee... En taaskaan onnistunut. Mutta yksi mukava aihe on: nimittäin minä hankin ompelukoneen! Aivan ihanaa! On aikakin päästä kuntouttamaan silmän ja käden yhteistyötä ja muita juttuja. Aion tehdä alkuun tyynyliinoja ja myöhemmin kaikkea muutakin. Toivottavasti meidän oma kangaskauppamme on hyvä mesta, sillä siellä aion sitten asioida, kun etsin uusia kankaita.

Tänään pyykätään ja siivotaan ja laitetaan ruokaa. Kaikkea noita, joista ei saanut ennenvanhaan facessa mainita, mutta minä mainitsin piruuttanikin, tottakai. Nyt minä alan kuvailemaan, toivottavasti onnistuu. Harmitti niin vietävästi, kun tein jauhelihakastikevideon ja se kuvaus meni jostain syystä piloille. Kamerassa ei ollut vikaa, vaan siinä, että kuvaa ei ikinä saanut sieltä pois, en minä oikein ymmärrä, mistä oli kyse. Mutta niin on käynyt ennenkin. Toivottavasti nyt onnistuisi, kun mieheni vähän korjaili tapaa, jolla videot poistetaan kamerasta.

Mutta näin, tapaamme jälleen ensi kirjoituksessa!

T: Pajulintu