On kevät kirkkaimmillaan. Eilen sain suruviestin, että serkkuni on kuollut 47-vuotiaana. Minulla ei ole sanoja käsitellä surua, ei keinoja pahan olon torjumiseen, joka eittämättä tulee eteen, kun kuulee, että joku läheinen tai nuori on kuollut. Minua harmittaa, miksi minulle ei kerrottu aiemmin? Silloin, kun se todella tapahtui, että olisin voinut lähettää adressin tai muun surulohdutuksen postissa. Nyt siitä kuolemasta on jo 3 kk aikaa ja on aivan liian myöhäistä lähettää adressia. Toivottavasti tätitni ei ihmettele, miksi minä en ole mitään lähettänyt. Se ei ole ollut minun vikani alkuunkaan, kun en ole edes tiennyt.

Meidän pitäisi lähteä Lappiinkin. Puhuin, että en minä voi ennen lähteä, kuin olen käsitellyt suruviestin jotenkin. Että en sitten matkalla niin miettisi. Minun pitää voida jatkaa elämääni ja lähteä sinne Lappiin ja lähdenkin, heti, kun pystyn.

Kysyin mieheltäni, että tätäkö se on sitten elämä, kun itse vanhenee? Että ympärillä ihmiset kuolevat, kunnes tulee se oma hetki lähteä. Niin kai, tälläistä se on, toiset kuolemat eivät kosketa, toiset koskettavat sitäkin enemmän. Pitää elää päivän ja hetken kerrallaan. Täysillä omaa elämäänsä. Jos jotain voit tehdä tänään, sanoa tänään, tee tai sano se jo tänään, ennenkuin on liian myöhäistä. Kerro, että välität ja rakastat, jos siltä tuntuu. Niin minäkin aion tehdä.

Nyt yritän vähän pakkailla, toivottavasti ensi kerralla on jo valoisampia ajatuksia.